Aamulla herätessä olo oli kuin Hohenheimilla yllä olevassa kuvassa. Eri syistä, obviously, mutta itketti silti. Kaiken järjen mukaan perheen pitäisi olla se, jolta saa tukea haasteiden edessä…
Olen saanut kuulla äidiltä kerta toisensa jälkeen, ettei minun pitäisi lähteä ehdolle kuntavaaleihin. Nyt kun ”vahinko” on päässyt tapahtumaan ja ehdokasasettelu on ohi, en voi enää perääntyä, vaikka haluaisinkin. Tiedän, että hän tarkoittaa pelkkää hyvää, ja haluaa, että saisin graduni ajoissa valmiiksi. Politiikka haukkaa ajastani ison palan, muttei läheskään niin ison, kuin monilla muilla joita tunnen.
Haluan vain tehdä osuuteni. Asiat eivät muutu, jos vain katsoo sivusta.
Jos nyt rustaan muutaman blogimerkinnän enemmän, julkaisen FB:ssä pari-kolme kertaa, kirjoitan maksimissaan kahdesti lehteen ja seison yhteensä muutaman tunnin torilla ja teltalla, niin tuskin se on gradulleni turmioksi. Voisin käyttää sen ajan ns. paljon huonomminkin…
Kamalinta tässä on eilisestä iltapäivästä jatkunut hiljaisuus. Täytyy yrittää sopia jotenkin, vaikka hankalalta tuntuu.
Just when I think I'm king, 