Itsestään

Valitsin artikkelikuvaksi tällä kertaa ”selfien” loppukeväältä 2012 (lainausmerkit siksi, että otin kuvan itsestäni digikameralla :D) Vielä tuossa vaiheessa minua ajoi rakkaudenkaipuu ja hellyydenkipeys. Vuotta aiemmin olin ollut siinä pisteessä, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin puskea eteenpäin ja hakea yliopistoon. Vuosi psykalla ei vielä paljoa viisastuttanut pientä yhdeksäntoistavuotiasta, vaan ihastuminen vei jalat alta ja järjen pääkopasta. Mennyt on mennyttä, ei siitä sen enempää.

Jos tämä kappale olisi ollut olemassa jo keväällä 2011 (tai keväällä 2012), elämäni olisi ollut silloin huomattavasti helpompaa. Disclaimer: kappale ei liity tämänhetkiseen tilanteeseeni.

Ajatus Tohtorista ja sinisestä puhelinkopista nosti kuitenkin tyttösen takaisin jaloilleen, vaikkakin hieman viiveellä – kesällä oli liikaa aikaa lamaantua omien ajatusten parissa. Syksyllä opinnot ja kaverit auttoivat jaksamaan päivästä toiseen vaadittavan määrän. Maisemaa oli kuitenkin vaihdettava, ennen kuin uusi herääminen saattoi keväällä tapahtua. Oma Tohtori löytyi, ja matka kohti kumppanuutta alkoi. Jälkikäteen ajateltuna tuli käyttäydyttyä joskus todella lapsellisesti, ja ihmettelen vieläkin, miten Tohtorini on jaksanut minua yli kolme vuotta…

Rakkauden ja kumppanuuden tiellä ei ole aina ollut helppoa. Varsinkin vaihto keväällä 2014 oli kuluttava kokemus (ja lopulta todella kasvattava); sen jälkeen olin täynnä ääntä ja vimmaa, kunnes käperryin itseeni ja vaivuin talviunille. Oli kuin olisin heittänyt hukkaan kaiken, mitä olin ehtinyt saavuttaa ennen vaihtoa. Sitä talvea on edelleen raskasta muistella…

Mutta kuten aina, ratkaisu löytyi kuin itsestään, itsestäni, toisten tuen avulla. En voi olla kuin kiitollinen kaikista tärkeistä ja rakkaista ihmisistä ympärilläni, lähellä ja kaukana. ♥

Kissapikari vai Varjokissa?

Miau.

Sain kuulla tässä hiljan että muistutan Kitty Prydea. Ja olen viimein hyväksynyt sen tosiasian, että Lajitteluhattu laittoi minut Pottermoressa (olen siellä CatGoblet3206, näin FYI) Rohkelikkoon. Well, no sheet, kun äitinikin on horoskoopiltaan Leijona. Itsehän olen Kaksonen, ja, no… Kissa on ollut lempieläimeni aika pitkään. Pidän toki myös koirista, pupuista, ketuista, pöllöistä, lehmistä, lampaista ja sensellaisista. Mutta olen aika kissa. Ja herra I on myös, oikeastaan enemmän kissa kuin minä. Olen vielä pentu.

Pienenä oletin automaattisesti olevani Rohkelikossa, kun kerran päähenkilötkin kuuluivat siihen. Mutta sitten aloin ajatella, että riittäisivätköhän aivoni kuitenkin Korpinkynteen… Todettuani, että kärsivällisyyteni ei enää riitä lukemiseen, ja että pidän liikaa kekseistä, ja kun monet kaverini tuppaavat olemaan Puuskupuheja mielestään, päätin hyväksyä sen, että olen sittenkin Puusku. No, tavallaan se antoi minulle ”tekosyyn olla laiska”. Ja tuhottoman huono defenssi se olikin. *sigh* Ajatellessani itseni Puuskuksi aloin myös ymmärtää paremmin Luihuisiksi itseään tituleeraavia kavereitani. Ja no, täällä ulkomailla viimeistään huomasin sen, miten ikäviä ihmiset osaavat olla. Rahaa on saatava jostain ja silleen, vaikka sitten nylkemällä köyhiä opiskelijoita, jotka eivät muka osaa olla kunnon vuokralaisia.

Mutta siis. En edelleenkään pidä Luihuisista, mutta olen oppinut hyväksymään, ettei se ole huono tupa. Ja tavallaan täällä vaihdossa ollessa olen huomannut, miten Rohku oikeasti olen. Charanavin mukaan olen kuitenkin myötätuntoinen tiikeri. Se kertoo minusta varmasti jotain – tai sitten ei. Ainakin olen poliittisesti aktiivinen, ja tahdon suojella ystäviäni viimeiseen asti. Tahtoisin olla John, mutta olen edelleen liian Sherlock (puhun nyt BBC:n uudesta sarjasta, jos joku ei tajunnut). ”You always feel the pain… but you don’t have to fear it!”

Sitten vähän Kittystä. Lainaan seuraavaksi Wikipediaa:

”Kittyn mutanttikykynä on kyky muuttaa molekyylirakennettaan ja näin kävellä esimerkiksi seinän lävitse. Hän pystyy myös muuttamaan jonkun muun aineettomaksi ja pääsee myös maan alle. Kitty on myös tietokonenero sekä lahjakas tanssija. Kittyllä on pienikokoinen lemmikkilohikäärme nimeltä Lockheed.”

kitty

Unelmieni täyttymyshän olisi, jos Jewel Staite näyttelisi Kittyä joskus… No, taidan tyytyä cossamaan Varjokissaa itse, sitten kun hiukseni ovat tarpeeksi pitkät. Lisää tavoitteita, jei!

Ja luin muutaman sarjakuvan pätkän eilen (lue: tänään aamuyöstä), ja tajusin, miten olenkin ottanut ns. ”kid sisterin” roolin: oletan, että minua suojellaan, kun niin on käynyt aina ennenkin. En ole yrittänytkään kasvaa itse vahvaksi. No, tähän voisi todeta, että tarvitsen haalareihini Tyrellien vaakunan. Aion kasvaa vahvaksi, vaikken osaisikaan olla sisäsyntyisesti hyökkäävä. Se, että osaisinkin mennä välillä maan alle, seinän läpi, piiloon jonnekin, voisi olla hyödyllinen kyky. Ainakin silloin, jos alkaa itkettää tai tarvitsee päästä ohi vessajonojen tai poistua nopeasti paikalta. Tai sitten voisin säikytellä ihmisiä. Hmm. Tarvitsisin vain lisää nopeutta – ja hassuintahan tässä on se, että olen jo pitkään suunnitellut jonkin säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittamista – tanssin tai lenkkeilyn. …”Ota molemmat, saat maun ja keveyden!” XD Tarvitsen lisää kestävyyttä.

Voih, voisin kirjoittaa vielä vaikka kuinka tästä aiheesta, mutta… Pitäisi jaksaa keskittyä naamioitumiseen, aavekipuun, psykoakustiikan hyödyntämiseen videopeleissä ja siihen, miten ääni vie toisinaan näköaistimukselta huomion… Hetkinen, nuo kaikki ovat ihan älyttömän siistejä aiheita. Ja, no, sattuipa sopivasti!

Laitan vielä tähän loppuun pari uskomattoman sopivaa testitulosta, kun kerran alkuun pääsin…

imma-spy

”Gentlemen.”

umm-olaf

”Ah, curse you sudden but inevitable betrayal!” Eikun hetkinen, väärä fandom.

Hölmöstä rakkaudesta 100 km Ouluun

Hei, minun pitäisi lukea, mutta (ahdistuneisuushäiriöt ahdistavat liikaa!)… Ei kun. Tahdoin vähän kirjoittaa jotain dadaa, tajunanvirtaa siitä, miten paljon odotan kesää. Minulla olisi nyt kaksi viikkoa aikaa kirjoittaa neljän kurssin lopputyöt – kaikki englanniksi, luonnollisesti. Vasta niiden jälkeen katson, mitkä Jkln keskeneräisistä kursseista ovat vielä pelastettavissa. Ingen panik, ainakin minulla on kieliopintoja enemmän kuin tarpeeksi! Akateeminen ruotsi noin kahden vuoden tauosta huolimatta heittämällä läpi, hah! Varmaan kaikki sen ansiota, että olen kuunnellut Kentiä ja katsonut ahkerasti Solsidania (på finska heter det Onnea onkimassa)! ;D

Mutta kuten otsikosta voi ehkä huomata, kuuntelen taas pitkästä aikaa SMG:a, ja vähän muitakin kappaleita tällä kertaa kuin vain Johnlock-feelseissä sitä, joka kantaa nimeä Minne katosivat päivät. No, kuuntelin sitä aikoinani oman sydänsäryn vallitessa, mutta koska olin nuorempi ja hölmö, jäin vellomaan tunteisiini liikaa. Nyt uskon, että voin ainakin jossain määrin olla tunteideni herra(tar).

Heh, piti kirjoittaa ensi kesästä, ja palasin taas menneeseen. ”Rakkaus on, mitä on.” Niin kuin elämäkin. Olen iloinen siitä, että olen päässyt lyhyesti sanottuna jo hieman tasapainoon epikurolaisuuteni kanssa ja poiminut aika paljon stoalaista asennetta. Sanon usein itselleni, että ”kaikki kääntyy, niin kuin kuuluukin kääntyä”. No, vielä on paljon opittavaa. Onneksi olen vielä nuori…

No, nyt siihen ensi kesään. Otsikko sanookin ehkä kaiken oleellisen? En osaa aina kuvailla sitä tunnetta, joka minulla on herra I:n kanssa… No, nyt voin luvalla puhua hänestä Tohtorina, sillä hän sai siitä DW-testistä 11. Tohtorin, ja minä sain… Amyn. No, Ulla sai Roryn, mutta… Saat luvan odottaa sen pari tuhatta vuotta!

Ensi kesänä tulee olemaan kiireistä, sillä kesäkuu on pyhitettävä lomailulle. Pääsen ehkä Kieliin. Joudutaan menemään Bremenistä junalla, mutta… Katsotaan. Ja juhannuksen tahdon viettää herra I:n kanssa, koska… No, kuuntelin Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Suomineidon yhtenä yönä, ja totesin, että tahdon viettää edes yhden juhannuksen hölmösti rakastuneena. Mutta tahdon myös peli-illan, jossa olisi laatuja – enkä nyt valitettavasti puhu laatujuustoista. No, tätä lukevat luultavasti ymmärtävät, jos niin on tarkoitettu.

’Cos I am

Aloitin vaihto-opiskeluni ilman sen kummempia tai tarkempia suunnitelmia. Ensimmäiset viikot menivät totutellessa Isoon-Britanniaan ja Sheffieldiin, totta kai.Vasta helmikuun lopulla aloin viimein ymmärtää, miten paljon paneutumista opiskelu täällä vaatii. Neljä kurssia (eli moduulia), ja oma(t syksyn rästit ja) kanditutkielman kirjoittaminen siihen päälle… Nope, all aboard the Nope Train!

Tai jotain sen suuntaista. No, nyt toiseksi viimeisen kuukauden alussa, ennen kaksiviikkoista pääsiäis… ”lomaa” (siis aivan naurettavaa pitää kaksi viikkoa vapaata ennen kaikkia deadlineja. No, wait…!) olen viimein löytänyt itsestäni aitoa, omasta itsestäni lähtevää tahtoa ja halua oppia ja tutkia asioita. Oikeastaan olin hieman (lue: aika hemmetisti) ylirasittunut, taas kerran, ennen kuin herra I sitten saapui katsomaan minua viikoksi. ♥ Hän ei pelkästään tullut lomailemaan (ja raahaamaan mukanaan takaisin Suomeen kaikkea DW-, Firefly- ynnä muuta (nörtti)tavaraa mitä olin onnistunut tammi-maaliskuussa hankkimaan :–D), vaan toi mukanaan kirjan, josta minun olisi pitänyt lukea muutama kappale ennen vaihtoa… No, luin vielä viimeisenä yönäkin, mutta luulen ymmärtäneeni sen viikon aikana jotain tärkeää.

Mitään ei voi saada luopumatta jostakin, eikös se niin mene? Luulen ehkäpä viimein ymmärtäneeni, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa; sitä, että minun on tehtävä valintoja, eikä kaikkea vaan yksinkertaisesti voi saada. Hemmottelin itseäni materialla vaihdon alussa, mutta olen vihdoin ja viimein löytänyt keinoja siihen, miten pystyn nauttimaan yksinkertaisistakin asioista ja hetkistä. Täällä linnut ovat laulaneet jo helmikuun lopulla, ja kirsikka- ymv. puut ovat kukkineet melkein kuin idässä päin! :3 Olen oppinut ostamaan enemmän hedelmiä, vihanneksia ja tuoretta ruokaa, jota voi itse laittaa – vaikka silloin tällöin olen sortunut mikropurilaisiin. Todettuani niiden huonon laadun aloin keittää perunoita mukisematta :–DD Ja banaanit on oikeasti hyviä. Ja vesi! ”Kunnon” suodatinkahvia on silloin tällöin ikävä, mutta tee on minulle sopivampi juoma kyllä muutenkin :3

Aloin tehdä tietoisia valintoja ruuan suhteen melko kauan ennen kuin opin viimein, miten aamuisin kannattaa herätä. Metelöivät kämppikset ovat kovasti häirinneet muutenkin herkkää unirytmiäni huolimatta kaikista pyrkimyksistäni olla jämäkkä… No, muutama kuukausi Nintendo 64:ää, Pleikka 2:ta (ja pokeria) pelaavien, alkoholista ja musiikista nauttivien, melko huolettomien (lue: sotkuisten) kämppisten kanssa menee siinä muun vaivan ohella :’D No, ainakin olen oppinut viimein pitämään puoleni, ja aion tehdä niin palatessani solukämppääni Suomessa. Tosin saatan saada Neiti A.V:n alivuokralaisekseni osaksi kesää, mikä on sinällään budjetilleni tervetullut ratkaisu! :3

Valitsin englanninkieliselle vaihtoblogilleni otsikoksi ”Following the heartlines”. Kaikkiaan opin seuraamaan sydämeni ääntä täällä Englannissa vasta herra I:n vierailun jälkeen – asiaa auttoi myös, että eräs uusista kavereistani, kiinalainen Jane, luki kädestäni, että sydämenviivani on vahva. Pikkuhiljaa alan kaiketi ymmärtää, mitä se tarkoittaa. ♥

Aggressively, we all defend the role we play

Vaihdoin blogin nimen takaisin Dream Carnivaliksi. Otsake ja tausta menivät myös vaihtoon. Kutsun sitä kevätsiivoukseksi (joka ei olisi pahasta muutenkaan…).

Regrettably time’s come to send you on your way

Vaikka tämä on minun blogini, en aio enää kirjoittaa satunnaisia otsikon mittaisia angstimerkintöjä, ainakaan yhtä paljoa kuin viimeiset viisi kuukautta. Joillekin asioille on nyt sanottava hyvästi, joillekin vain näkemiin. Luopuminen tuntuu vaikealta, mutta se on pakko kestää.

We’ve seen it all; bonfires of trust, flash floods of pain

Jos olisin piittaamaton (tai ainakin enemmän kuin olen jo nyt), sanoisin kaikelle hyvästi. En kuitenkaan aio tai, pikemminkin, halua tehdä niin. Ystävyyden merkityksen huomaa joskus myöhään. Toivon, että vielä ei ole liian myöhäistä, vaikka menneeseen ei yksinkertaisesti voi enää palata. Kaikkea ei kuulu säilyttää, mutta haluaisin säilyttää teidät. Edes jotenkin.

It doesn’t really matter don’t you worry it’ll all work out
No it doesn’t even matter don’t you worry what it’s all about

Kirjoitan liian vähän. Tämä teksti ei kuulosta minulta, vaan satunnaiselta snobihkolta abiturientilta, jolla on jäänyt esseevaihde päälle. Hetkinen… Ei, kirjoitan liian vähän, siitä se vain johtuu. XD Olen myös oppinut turhan lakoniseksi (erään nimeltämainitsemattoman henkilön vaikutuksesta, selvästi) – ilmaisen itseäni paremmin puhumalla kuin kirjoittamalla. Minusta on helpompi keskustella kasvotusten, kun voi nähdä toisen eleet ja reaktiot reaaliajassa. En toisaalta osaa aina tulkita muita, mutta enköhän minä opi.

We hope you enjoyed your stay
It’s good to have you with us, even if it’s just for the day

Rehellisesti sanottuna olen ollut ”kuollut” viimeisen vuoden – niin nettielämässä kuin henkisestikin. Sisäinen kipinäni on pysynyt elossa, mutta se on ollut himmeä jo pitkään. Himmeimmillään se oli tosin heinä-elokuussa, ei marraskuun lopulla. Tai, no, oli se silloinkin, mutta eri tavalla: elämänjanoa on ollut sitten elokuun aina, mutta… Ehkä on totta, että vain särkynyt voi tulla ehjäksi. Haluan selvitä, niin itseni kuin muidenkin vuoksi. ”Toisen kanssa voi olla vain, jos osaa seistä omilla jaloillaan…” Se pätee ilmeisesti kaikissa ihmissuhteissa.

We hope you enjoyed your stay
Outside the sun is shining, seems like heaven ain’t far away

Tämä kappale on soinut päässäni melkein koko päivän. Tuntuu, että lyriikoiden lisääminen teki koko merkinnästä selkeämmän. Tai sitten ei. X’D

It’s good to have you with us
Even if it’s just for the day

Yritän parhaani, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. This isn’t the end. ♥

Pikkuhiljaa

”Ei mulla ole väliä…”
”Onpas.” 

En tiedä, sanonko tuollaisia siksi, että joku sanoisi vastaan. Tietysti minulla on väliä… Vai onko? Muiden mielestä on, ja periaattessa omastakin mielestä. Siis periaatteessa. Pohjimmiltani haluan olla kiltti, noudattaa ohjeita, tehdä parhaani, jopa auttaa muita. Ah, miten jaloa. Tuntuu, että olen jossain välissä unohtanut itseni kokonaan – senkö takia, että välitän enemmän muista? Vai siksi, että saan muilta huomiota ja lohtua, kun kohtelen itseäni kaltoin? Ehdotan jälkimmäistä. ”Älä ole niin ankara itsellesi.” Sanon noin muille, mutten itselleni, ainakaan tosissani.

Ei minulla ole niin väliä. Katsoin pienenä paljon televisiota (lastenohjelmia pistettiin nauhallekin, jotta voisin katsoa niitä silloin, kun vanhemmat tekivät töitä), opin paljon kaikenlaista ennen koulun alkua. Tutkin asioita ulkopuolelta, tarkkailin. Nyt tuntuu, että teen sitä taas; katson vierestä hymyillen, kun kaverit touhuavat, kadulla tai kahviloissa ihmisiä jne. Norjassakin olin tarkkailija; esim. pubi-illassa katselin selvinpäin, kun muut nuoret (ja vähän vanhemmat) juttelivat, kuuntelivat musiikkia, tanssivat.

Tavallaan haluaisin olla tarkkailijan sijaan esiintyjä; koulun juhlissa ala-asteella tykkäsin näytellä, yläasteella ja lukiossa olen ollut aina katsomossa. En osaa tanssia enkä laulaa (haluaisin osata molempia), näytteleminenkin olisi kivaa. Norjassa pääsin (jouduin?) esittelemään itseni ruotsiksi yksillä illallisilla. Kerroin kaikenlaista, ja jopa vitsailin, niin kuin eräät muut siellä. Minua jännitti hirveästi, ja sydän jyskytti hurjasti jälkeenkinpäin. Sain paljon kehuja ja taputukset, olin kuulemma yllättänyt kaikki. Sillä hetkellä tunsin eläväni, olin pistänyt itseni likoon toden teolla. Yksi norjalainen oli ymmärtänyt kuulemma kaiken, mitä sanoin. Ja yksi tyyppi matkaporukastamme sanoi, että vaikutin siltä, kuin olisin esiintynyt paljonkin.

Tarkkailun ja jahkailun sijaan olisi hyvä tehdä ja toimia. Mutta kuten otsikonkin mukaan, pikkuhiljaa.

(Taas tosi jännä merkintä, ajatusten suunta yllätti miutkin X’D)

~Teru-chan teh stepbystep

Periksi ei anneta!

Terveystiedon kirjassa oli muun muassa lausahdus: ”Vahvuus löytyy heikkoudesta”. Olen luullut ottaneeni neuvosta vaarin – mutta ehkä hieman väärällä tavalla. Olen takertunut muihin, valittanut ongelmistani ynnä muuta sellaista. Näyttänyt heikkouteni luullen, että se tekee minusta vahvan. 

”Ihminen, sinä olet nisäkäs, et John Wayne.” Tämän taas luin jostain lehdestä. Ihmisen sanotaan olevan laumaeläin. Laumassa yksilöt auttavat toisiaan selvitäkseen hengissä. Kiintymyssuhde toiseen yksilöön ei ole merkki heikkoudesta, vaan järkevyydestä; yhdessä suku jatkuu ja toinen saa turvaa toisesta. Tämänkin olen kai ymmärtänyt väärin: en halua selvitä yksin, tarvitsen muita ihmisiä (ja erästä tiettyä, joka ei tunnu tarvitsevan minua niin paljon). Olen tavallaan individualisti; pidän yllä omaa tyyliä ja kiinnostuksenkohteita. Haluan kuitenkin löytää samanmielisiä ihmisiä, sellaisia, jotka ymmärtävät. Taidan olla enemmän keskinäisriippuvainen kuin individualisti, sopisin paremmin sinne Japaniin X’D Tai ehkä ei.

Mutta onko oikein olla näin herkkä ja avoin? Minua alkaa jo itseänikin kyllästyttää itkemiseni ja takertumiseni. Selvisin Norjassakin ilman kavereita; nukuin kaksi yötä putkeen yksin hotellihuoneessa. Se oli aikamoinen saavutus, jos minusta puhutaan.

”En tiedä enää, mikä on tärkeää ja mikä ei? Vakivastaukseni, ”ystävyys on
tärkein arvoni” ei tällä hetkellä tunnu sopivalta. Ei tunnu miltään. Ei
edes kunnolla pahalta. Millään ei ole väliä, minulla vähiten.” (Ullan blogista)
Minulla on ollut samanlaisia ajatuksia, en arvosta itseäni, ja etsin arvostusta muilta. Ajattelen myös liikaa, niin kuin Ullakin. Ulla tosin odottaa jotakuta, joka ottaisi kädestä. En ole ihan varma, mutta hän taitaa tarkoittaa jotakuta, jolle olla ”koiranpentu”. Minäkin olen jotenkin tyytymätön tilanteeseeni. Mutta minullahan pitäisi olla kaikki hyvin, minulla on ystäviä ja vielä poikaystäväkin! Niin. Sellainen, joka ei tunnu kaipaavan minua koskaan. Onkohan vika kuitenkin minussa?

Kaikesta huolimatta en aio luovuttaa. Vaikka tulisi mitä.

~Teru-chan teh nevergiveup

And the point was…?

Öö, tota. Olenkin melkein jaksanut päivittää tätäkin tai jotain. Olen rekisteröitynyt liian moneen paikkaan. X’D Olen siirtynyt paperipäiväkirjaankin. Sinne kirjoitan sensuroimatta – eihän sitä kukaan lue, ja hyvä niin. Voisin kyllä antaa Aten lukea sitä, en salaa siltä mitään. Silloin junassa, kun olimme tulossa Lahdesta (jos vielä muistatte XD), totesin, ettei minulla ole salaisuuksia. Nyt voin todeta, että ei, en salaa mitään, jos minulta vain kysytään oikeat kysymykset. Nyt en vain enää raaski kertoa kaikkea kaikille. 

Tuntuu, että olen ollut liian avoin, niin tunteideni kuin asioidenikin suhteen. Tätä menoa hukutan ihmiset omaan p*skaani. En minä niin mielenkiintoinen ole. Tai pikemminkin, saan huomiota ilmankin. Olen taas alkanut pohtia miten itsekeskeinen olenkaan. Aina vain minä, minä, minä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että pidän itsestäni. Tunnen myös välillä syyllisyyttä siitä, että suhtaudun skeptisesti asioihin. ”Rakastunut ei epäile”, sanottiin yhdessä saippuasarjassa. Saippua on saippuaa, mutta piileekö tuossa kommentissa totuuden hitunen? Rakastanko minä oikeasti jos pohdin välillä tunteitani yms. kriittisesti?

Tunnen itseni välillä maanis-depressiiviseksi; synttäreideni aikoihin olin todella alamaissa, mutta nyt on ollut helpompaa (paitsi iltaisin kun on särkenyt päätä julmetusti ja on ollut tavattoman kuuma (kuumia aaltoja? :o XD). Yhtenä päivänä kaupassa tunsin oloni maaniseksi: koska lompakko jäi kotiin, ostatin iskällä hieman vaatteita. Myöhemmin katselin ihmisiä ja totesin mielessäni tuon tuosta: ”Oi ku kiva paita, mieki haluun… Toi laukku on aika kiva…” etc. Olen viime kuukausien aikana ostanut paljon vaatteita, mikä on kiva juttu, sillä pari vuotta sitten en meinannut löytää vaatteita melkein mistään. Tyylini on hieman muuttunut, enkä meinaa löytää Backstreetiltäkään enää juuri vaatteita, joita oikeasti haluaisin pitää. Sen sijaan vaatteita löytyy Keskiseltä, naistenvaateosastolta (nuorten vaatteet ovat paljon kalliimpia ja yleensä epäkäytännöllisempiä), yleensäkin naisten vaatteita nuorten vaatteiden sijaan. Poikkeuksena on sitten jotkin paidat lastenvaateosastoilta X’D

Niin, minunhan piti olla pulisematta liikaa omista asioistani. Tosin en ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, joten ei kai se haittaa. En ole niin erikoinen että tätä stalkkaisi kovinkaan monet…

~Teru-chan teh mielialan aaltoiluhäiriönen attention whore

Positiivisuus on pe… Oikeasti hyvä juttu.

Heipattirallaa~ 

Koeviikko. On. Alkanut. Hui olkoon X’D Matikan koe meni miten meni, huonommin kuin aiemmat matikan kokeet yhteensä… X’D No, ehkä se meni läpi. Tuntuu että filosofiankin koe meni huonommin kuin aiemmat sen aineen kokeet… Huomenna tyhjää, sitten ruotsi, psyka, äikkä ja eikun lomalle <3 Kyllä tämä tästä (kai).

Edellisestä merkinnästä. Otan nyt vähän sanojani takaisin, nimittäin aloin ajatella asioita positiivisemmin ja päätin, etten enää ala itkeä niin helposti. Tajusin viimein, että jos haluan oikeasti nousta tästä suosta, minun on tehtävä se itse. En yksinkertaisesti voi odottaa ihmettä ja luulla, että muut nostavat minut ylös ilman, että olen edes yrittänyt ensin itse. Minun täytyy itse haluta muuttua, muut voivat vain kannustaa. Minun on viimein itsenäistyttävä ja vahvistuttava. Haluan tehdä niin. ^_^ Ja jos en kerta kaikkiaan jaksa, niin yritän vain enemmän. Ei voi sitten kukaan enää väittää, etten edes yrittänyt.

~Teru-chan teh kurkkuxmeloni

Don’t ever stop smiling, that is how I like you

Mese ei antanut miun enää kirjautua ilman uuden version asentamista, niinpä miun oli pakko asentaa tuo uusi versio. X’D No, ei se niin tyhmä ole kuin luulin~ Ja tämä Windows Live Writer on kiva. <3

Koeviikko. Ei. Ole. Vielä. Ohi! X’3 Mutta melkein. Uskonnon koe meni hyvin, samoin psyka (tosin tuntuu että Mamma vain lätkii ne kympit miun psykan kokeisiin lukematta niitä X’D). Matikasta ei ole tietoa, siitä voi tulla melkein mitä vaan ja filosofian kokeeseen selitin tänään kuuden ja reilun puolen sivun verran, mutten tainnut vastata kunnolla niihin kysymyksiin… Opettaja sanoi lähtevänsä siltä pohjalta, että hyvin meni. X’D Se Ullan poni oli… kaunis, kiitos. XD Saa nähdä, toiko se onnea. XD Nyt kun vielä jaksaisi lukea venäjää. X’3

Silmät ovat käytännössä okei, pääsen pian eroon silmätipoista. <3 Korvat taas eivät. Lääkekuuri on kohta syöty, ja vieläkin on sellainen tunne, että korvat on lukossa ja kuulen sydämenlyöntini liian hyvin… Nämä ovat vielä ajoittain kipeätkin >-<’

Tämä viikko on ollut hiukan… yksinäinen. Muutamia kertoja on ollut “hei, minne kaikki meni?”-fiilis… Olisi ihan kiva saada edes tietää minne ihmiset ovat menossa/menneet, eikä vaan mennä ja olettaa että miulla on automaattisesti seuraa… Tällä kertaa tämä itseeni ottaminen on tod.näk. tarttunut ihmisistä, tuntuu että osa porukasta on vähintäänkin yhtä uupunutta kuin minä. Tietty tämä oma väsymyksenikin vaikuttaa. En ole vihainen kellekään, on vain vähän “hylätty” olo. :’3 Meinasin minä kyllä suuttua tällä viikolla kerran, mutta en kenellekään teistä, vaan ihmisten hitaudelle (asianosaiset tietävät X’D)…

En ole mielestäni enää niin henkisesti väsynyt kuin jokin aika sitten, nyt väsyttää vain fyysisesti. :’3 Olin väsynyt ennen lomaa ja vielä nyt loman jälkeenkin… Pitäisi ihan oikeasti nukkua. Ja ulkoilla. Ne kuulostavat aika vierailta termeiltä, liikunnasta puhumattakaan. X’D Olisi kiva ulkoilla jonkun kanssa mieluummin kuin yksin… Voisihan sitä joskus viikonloppuisin kun en ole kotona… <3

Sisu yritti tuossa aiemmin käpsiä kättäni kun kirjoitin. X’D Se on niin suloinen, se on kasvanut jo isoksi ;w; <3

Nähtiin Löytötexissä sellainen iso lammastyyny, se oli niin söpö ja sillä oli leveä hymy! >w< <3 Olisin toki voinut ostaa sen, Atte yritti saada miut ostamaan sen XD En mie sitten ostanut sitä, miulla on jo oma lammas <3 (Toivon sitä kyllä joululahjaksi… XD) Tällä hetkellä on jo varmempi olo taas, tämä sairastelu ehkä hiukan rajoittaa… On kuitenkin todella kiva tulla hoivatuksi kun sairastaa… <3 Niin, siis. Yhtä (tai kahta) päivää lukuun ottamatta minua ei ole itkettänyt. ^_^ Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. <3 (Tahtoo muuten ottaa kuvan Atesta, tarvitsen taustakuvan XD Ja saisin varmaan voimaa siitä. <3)

~Teru-chan teh ”Everlastingly”